Maantieteellisesti Portugali on kaukana Välimeren alueesta. Olinkin tottunut pitämään Välimeren keittiön tunnuspiirteinä italialaistyyppistä ruokaa; pastaa ja lisukkeita, sievää pizzaa, tuoreita kasviksia jos jonkinlaisia, leipäpalasia nätisti öljytilkassa dippailtuna. Portugalilaiset ovat valtameren rannalla tottuneet nauttimaan raavaammista herkuista, nostamaan suuresta merestään erikoisia saaliita ja joko tönkkösuolaamaan ne tai keittämään öljyssä - myös kasviksensa. Liha on brutaalia, läskistä.

Suomalaisiin terveysvaikutteisiin marketmuovipakkauksiin tottuneelle kaikki tämä tuntui rajulta.  Ehkä käsitykseni Italian keittiöstäkin on sievistelty, terveysajattelun ja turismin läpitunkema, mutta Portugali räjäytti kulinaarisen tajunnan. Sianpoikanen vartaassa käristymässä - samassa keskiportugalilaisessa Mealhadan kylässä, jossa roomalaiset kylpyläturistit huilivat jo kauan sitten. Perheet täyttävät yhä saman kylän ravintolat rasvaisen, nahkapinnalta rapean possunlihan toivossa. 

Toisessa kylässä, Sobreirossa, ajellessa päädyimme välipala mielessä leipomoon. Tilaamamme kolme pikku snackia paljastuivat ranskanleivän kokoisiksi pötkäleiksi vehnää ja ruhon osia: kuuman leivän sisältä tursusi chorizoa, mausteista, rasvaista makkaraa. Yhden sisässä oli rapeaksi paistettua, suolattua läskiä. Nauroin ääneen. Oli hyvää.

Portugalilaisilla on niksinsä, joilla möhkälemäinen, iso mustekala saadaan keitettyä mureaksi herkuksi. Miksi tätä ennen kaikki kokemukseni mustekalasta (myös Italiassa) ovat tuoneet mieleen vain kaikkea kumista ja muovista?             

Kesäkuun toisella viikolla vieteään Lissabonin suojeluspyhimyksen Antonius Padovalaisen (joka olikin lissabonilainen) juhlaa. Kaupungin vanhat korttelit ja kujat täyttyvät oikeastikin grillatun sardiinin tuoksusta ja savusta. Mekin tarvitsimme sata sardiinia riittämään kujalle viritetyssä grillissä kypsennettynä kaikille vieraille. Kalakauppiaalle mennessä mietin, miten silakkaa isokokoisemmista sardiineista saisi sisälmykset irti. Myydäänköhän niitä siivottuina? - Ei todellakaan. Kokonaiset kalat grilliin vain.

Portugali on kulttuurinsa ja ilmastonsa puolesta Välimeren aluetta. Keittiössäkin on varmasti paljon sellaista, jota Välimeren kansat ovat harrastaneet vuosituhansia. Asia, josta nautin suuresti, on kasvisten ja hedelmien yltäkylläinen tuoreus ja auringon maku. Siksi olen kaivanut myös Culinaria Italia -kirjani esiin ja ajatellut testailla sen ohjeita portugalilaisilla aineksilla. Tuskin tulee pettymystä.

Tänään kokeilin kuitenkin tehdä kotipestoa omasta päästä - ensimmäistä kertaa. Lähdemme Suomeen lomalle, joten tuuhea basilikan taimi sai toimia raaka-aineena. Muita aineksia kahdelle riittävään annokseen:

- Kourallinen kuorittuja pistaaseja

- Ainakin 1 dl kotijuustoa/munajuustoa/ricottaa

- Valkosipulin kynsi

- Öljyä, suolaa, sokeria, pippuria

- Raastettua granaa/parmesaania

Oli hyvää. Ja ai niin, joka ruokaan laitetaan tietysti Välimeren malliin reippaasti aromikasta oliiviöljyä. Eikä välttämättä tarvitse ostaa kalliita kikkailuöljyjäkään. Kauppaketjun perusöljy on käsittämättömän hyvää.

Sitä olen täällä viime päivinä miettinyt, mihin portugalilaisilla kaikki raha uppoaa niin ettei riitäkään. En tarkoita yksittäisiä ihmisiä tai koteja, mutta yhteiskuntaa yleensä. Köyhän näköistähän täällä on. Moni loistopaikalla sijaitseva idyllinen vanha kerrostalo on romahtamispisteessä ja asumattomana. Kirpputorilla perheet myyvät lähes arvottomia käyttötavaroita rahoittaakseen elämäänsä. Sokeat ja rammat kerjäävät siellä täällä.

Satavuotiaat raitiovaunut kitisevät kiskoillaan, vaikka tokihan uuttakin kalustoa löytyy. Kaupunkiliikenteessä on uusia ratikoita ja busseja. Uudelta metroasemaltamme pääsee kätevästi vaikka minne. Ikkunastamme pilkottaa pätkä Euroopan pisintä siltaa, joka ylittää Tejo-joen 17 kilometrin ja 185 metrin matkalla.

Joen rantaa satama-alueen kohdalla rakennetaan puistomaiseksi promenadiksi; en tosin tiedä, milloin työ on valmis. (Kun paavi Benedictus tuli toukokuussa 2010 Lissaboniin, vierailuun varattu keskustan aukio sai uudet kivipäällysteet yllättävän nopeasti ennen 200 000 ihmistä vetänyttä tapahtumaa.)

Rahaa täällä nyt ei ilmeisesti kovin paljoa edes ole. En ole sen enempää perillä Portugalin talouden koosta kuin että se on euroalueen pienimpiä. Täällä ei siis ole kovin moniin asioihin varaa muutenkaan. Kun Lissabonista lähtee maaseudulle, tajuaa nopeasti, ettei siellä tuoteta juuri mitään kovin arvokasta; kasviksia, oliiveja, korkkia, viiiniä ja tuulivoimaa. Ihmisiä ei näy mailla halmeilla, kylät ovat pieniä. Maaseudun autioituminen on tuttu asia täälläkin.

Ai niin, onhan maailman kallein oliiviöljy portugalilaista. Sitä tuottaa virolais-ruotsalainen herra tilallaan etelässä. Muutenkin Portugalissa olisi paljon mahdollisuuksia. Täällä on halpaa työvoimaakin. Niin halpaa, että monet nuoret, koulutetut ihmiset muuttavat muualle, jos voivat. Pitäisi pystyä luomaan kannattavaa, tuottavaa työtä tännekin. En usko, että portugalilaiset olisivat jotenkin poikkeuksellisen laiskoja tai sivistymättömiä.

Jokin vain menee pieleen. Ehkä turhaa virkamieskoneistoa ei raskita karsia, jotta valtion menoja saataisiin pienennettyä. Ei ole kivaa muuttaa asioita. Ehkä täällä tykätään sukulaisista ja kavereista vähän liikaa. On kivaa antaa julkista rahoitusta saava projekti serkun firmalle ilman kilpailutusta. Epärehellisyys ärsyttää, lyhytnäköisyys ja omien suosiminen.

Ehkä se kertoo siitäkin, että valtioon instituutiona ei luoteta. Se ei ole samanlainen projekti kuin vasta itsenäistyneille suomalaisille. Portugali perustettiin vuonna 868, sanoo Wikipedia; täällä on elelty "aina", katsottu elämää auringon alla sen lyhyen ajan, mikä kullekin on suotu. Kaikenlaista on 1100 vuodessa sattunut ja tapahtunut. Euroopan pitkäikäisin siirtomaahistoria tai 1900-luvusta yli puolikkaan haukannut diktatuurin aika eivät nykypäivänä tehne kovin ylpeäksi. Tärkeintä on yrittää selviytyä ja huolehtia läheisistä, tapahtui ympärillä mitä tahansa.

Gnocchit ja herkkusienet -herkkuillallisemme sai huomion vievän käänteen, kun television suorassa lähetyksessä Portugalin parlamentti irtisanoutui pääministeri José Socratesin ja kumppaneidensa ohjelmasta maan talouden vakauttamiseksi. Suorassa lähetyksessä parlamentissa äänestettiin näyttävästi seisomaan nousten, ja tuloksena oli lähes välitön eroilmoitus pääministeriltä.

Voi voi. Ymmärtämättä kieltä tarpeeksi olen seurannut muutaman kuukauden keskustaoikeistolaisvasemmistolaisen (näin kai se nykyään menee) José Socratesin televisioesiintymisiä ja pyrkimyksiä vakuuttaa portugalilaiset ihmiset siitä, että kannattaa maksaa enemmän veroja ja ottaa vastaan vähemmän palkkaa, jotta EU:ssa oltaisiin tyytyväisiä. Ei ole purrut. Ymmärrettävää, jos julkisella puolella työtä tekevä perusvirkamies voi saada alimillaan 475 euroa kuussa. Länsi-Euroopassa, jossa hintataso on kuitenkin korkea.

Nuoret hyvin koulutetut portugalilaiset joutuvat tyytymään todella vähään ja ottamaan osaa maan velkatalkoisiin samaan aikaan, kun he uskovat, että vanhempi polvi, politiikassa mukana olleet jne. ovat ymmärtäneet suojata oman selustansa ja elintasonsa. Termi "verosuunnittelu" on tuttua täälläkin, samoin "maan tapa" jonka mukaisesti kaveria ei koskaan jätetä. Eroava Socrateskaan ei varmasti joudu itkemään yksin. Ensimmäisinä päivinäni Lissabonissa - verovirastossa pomon kanssa asioidessani - minulle esiteltiin matkan varrella hulppea kitsch-henkinen kerrostalo, josta Socrateksen sanotaan ostaneen yläkerran huoneistot paitsi itselleen, myös äidilleen.

Ymmärrykseni ei riitä visioimaan, mikä olisi Portugalille parasta. Velkaa pitäisi maksaa, mutta kun ympärilleen katsoo, herää aito kysymys, kuka sitä maksaisi ja mistä varoista. Täällä on taviksilla tolkuttoman köyhää. Mutta onneksi aurinko paistaa, voidaan Pohjolasta todeta. Niinpä. Seuraavat vaalit näyttävät, mitä ehdotuksia portugalilaisilla on maan tilanteen parantamiseksi. Nuorempi polvi toivoo näkevänsä nuoria poliitikkoja. Niin kai aina.

Kuulin jokin aika sitten tosi herkullisen vinkin oliivien marinointiin. Tavallisista purkkioliiveista voi helposti saada kivoja tapaksia mausteissa ja oliiviöljyssä jonkin aikaa säilyttämällä. 

Rosario silppuaa mustien oliivien ja öljyn sekaan sopivassa suhteessa valkosipulia ja oreganonlehtiä - kumpiakin tuoreena. En nyt tiedä, kauanko marinoinnin parhaimmillaan tulisi kestää, mutta oliivit lienee hyvä käyttää muutamassa päivässä. Noin hyviä tapaksia ei kauan tarvitsekaan säilytellä.

Ostin jo tarkoitusta varten oreganon ruukussa, mutta toistaiseksi lehtiä on tullut napsittua muihin ruokiin. Jos teillä on jakaa omia oliivinmarinointivinkkejä, olkaa hyvät! 

Kliseemäinen kiteytys portugalilaisista niputtaa yhteen näille ihmisille kolme perinteisesti tärkeää äffää: Fado, Fátima & futebol. Kahdesta ensimmäisestä enemmän joskus toisella kertaa. (On tullut ilmi, että täkäläinen kansanmusiikki pitää - onneksi - sisällään muutakin kuin minun korviini teatraalista ulinaa. Fátiman pyhäkköstadion keskellä ei mitään ja tarina neitsyt Marian salaisuuksia kuulleista pikkulapsista ansaitsee oman kommenttiraitansa.)

En ole jalkapallon suuri ystävä sen enempää kuin muunkaan huippu-urheilun. Toki ihailen ihmisiä, jotka lihaa säästämättä ja vaivoista tinkimättä ovat päässeet niin hyvään kuntoon. Jalkapallopeliä televisiosta katsellessa minulle on yhdentekevää, kuka palloa potkaisee ja millaisin tuloksin.

Mutta jotain vangitsevaahan toiminnassa yleisesti ottaen täytyy olla, muuten ei voida selittää sen suosiota. Portugalissa julkaistaan ainakin kahta sanomalehteä ("Pallo" ja "Ennätys" tms.) jotka ovat keskittyneet urheiluun - ja etenkin jalkapalloon. (www.abola.pt/ , www.record.xl.pt/)

Sitä intensiteettiä, jolla jalkapallosta jauhetaan mediassa ja korttelikahviloiden kisakatsomoissa minun on vaikea käsittää. Olin tänä iltana paikallisen Clube Recreativo Bela Vistan tiloissa lähikorttelin kivijalassa katsomassa lissabonilaisjoukkueen ja pohjoisportugalilaisen vastustajan kohtaamista. Paikalla oli kahdeksan aikuista tuijottamassa kaurismäkeläisen kahviotilan televisioruutua. Syntyi intohimoista väittelyä (minulle tuntemattomaksi jääneistä syistä), ja ajoittain desibelitaso nousi niin korkeaksi, että vastaavassa äänimaisemassa Suomessa olisi todennäkösesti soitettu paikalle poliisipartio. Kädet huitoivat. Pelin päätyttyä joukko hajaantui taas rauhallisesti koteihinsa.

Suhteeni jalkapalloon ei ole intohimoinen, mutta nautin siitä samalla tapaa kuin sinfoniaorkesterin konsertista, jossa soitetaan jotain vaikeaa 1900-luvun musiikkia. (En voi sanoa ymmärtäväni pohjimmiltani sitäkään.) Istun mielelläni pari tuntia ja tuijotan ihmisiä, jotka tuottavat liikettä joukkona kuin yhteisestä sopimuksesta, vähän niin kuin lintu- tai kalaparvet näyttävissä luontodokumenteissa.

Ihailen ihmisiä, jotka käyttävät lahjojaan ja kovan työnsä tuloksena kehittyneitä taitojaan tuottaakseen jotain kollektiivista, tavallaan yhdentekevää ajankulua. Tuo kokemus irrottaa arkipäiväisestä ajatuksenjuoksusta ja puuhastelusta. Kirkkaanvihreä ruoho kiiltää niin elävänä, ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet terveet, nuoret ihmiset juoksevat, kuin kyseessä olisi joku tärkeä tehtävä. 

Jalkakäytävä kotimme ikkunoiden alla alkaa ruuhkautua lauantaina jo aamuyöllä, kun kaikenlaista sälää myymään tulevat ihmiset levittävät vilttejään ja valtaavat oman tonttinsa Feira da ladran katukirpputorilta. Tiistaiaamuisin on väljempää, mutta myyjiä kuten vilttejä ja pöytiä kierteleviä kirpparikävijöitäkin riittää auringonlaskuun asti, jolloin kirpputori suljetaan.

Feira da ladraa, varkaiden markkinoita, on pidetty kaupungissa keskiajalta saakka ja vuodesta 1882 täällä Santa Claran aukiolla, jyrkässä rinteessä Tejo-joen ja Alfaman vanhan kaupunginosan vieressä. Lähin metroasema Santa Apolónia on muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Aukion vieressä on suuri kirkko, Panteão Naçional, johon fado-tähti Amália Rodrigues on haudattu muiden merkkihenkilöiden viereen.

Arvattavissa olevan turistikrääsän määrä torilla on yllättävän vähäinen. Myytävänä on oikeasti mitä kummallisinta tavaraa - antiikkia ja likaista rojua, kirjoja ja levyjä. Lauantaina tein hauskan löydön: lakanalle levitettyjen astioiden joukossa oli kolme vihreää Oiva Toikan Fauna-jälkiruokamaljaa - eurolla. Olisi hauska tietää, miten nekin olivat tänne päätyneet.

Casa do Alentejon (Rua das Portas de Santo Antão, 58) julkisivusta ei pysty mitenkään päättelemään, millainen hieno interiööri talon sisältä löytyy. Ovesta sisään ja kerros portaita ylös, ja ollaan maurilaistyyppisellä sisäpihalla. Seuraavassa kerroksessa on ravintolasali, jonka seinillä on tyypilliseen tapaan kauniit vanhat koristelaatat ja 1900-luvun taitteen tunnelma.

Arvokkaasta ympäristöstä huolimatta ravintola ei ole mikään hienostelupaikka, ihmiset ovat rennosti pukeutuneita ja tarjoilijat mutkattomia. Ruoka on Alentejon maakunnalle tyypillistä, mikä minun käsitykseni mukaan tarkoittaa tuhtia, hyvin valmistettya lihaa ja kaikkea rasvaista herkkua. Normaalinälällä koko annoksen syöminen voi tehdä tiukkaa - sekin tyypillistä Portugalissa. Lautasellani ollut erittäin maukkaan paistin lisuke appelsiinisiivun ohella oli laardissa paistettu perunamuhennos, joka jäi hyvästä maustaan huolimatta suurelta osin syömättä.

Siankyljyksen lisukkeena tarjottiin simpukoita - saattaahan ollakin, että Atlanttiin rajoittuvassa eteläportugalilaisessa maakunnassa näin on tapana tehdä. Tuli mieleen roomalaisten ikivanha suosikki vitello tonnato, jossa sekoitetaan vasikan ja tonnikalan maut. Ylipäätään monissa paikoissa Portugalissa tuntuu siltä, että näitä ruokalajeja on todella tehty ikiaikoja, eikä peruslihaan/-kalaan ole kukaan välittänyt keksiä mitään ihmeempiä trendilisukkeita tai muitakaan kommervenkkejä. Niitäkin paikkoja tietysti on, joissa uuttakin kokeillaan. Ehkäpä päädyn vielä testaamaan sellaistakin portugalilaista keittiötä johonkin.

PS.Tässä käyttämäni kuvat on poimittu Lissabonia esittelevältä saitilta, johon kannattaa tutustua:

http://www.golisbon.com/food/restaurants/Casa-do-Alentejo.html

Loistelamppujen alla itsestään aukeavista porteista astuessani koppaan kouraan tutun muovikorin. Kansainvälisten tutkimusten mukaan ensimmäinen asia, joka asiakkaan marketissa sytyttää, on vaikutelma tuoreudesta. Siksi täälläkin porttien eteen on aseteltu kukkapuskia ja värikkäitä hedelmiä (vaikka kaksi viikkoa joulun jälkeen kaiuttimista soi yhä Jingle Bells). Siksi hevi-osastot ovat kaikissa maissa aivan takuulla siinä ensimmäisenä. Ihanan tuttua! Ihan samat hedelmät siellä tervehtivät kuin S-marketissa. Ihanaa! Sitten ovat kala- ja lihatiskit, kuivaelintarvikkeet, hygieniatuotteet ja perällä kylmäosasto. Leipomot ovat erikseen. Jotain valkoista leipää on tuoreena, muovipussissa.

Valikoimista voisi jaaritella loputtomiin, sillä marketit eri maissa ovat olleet minulle aina kiva indikaattori tuttuuden näennäisyydelle länsimaisessa kulttuurissa. Siksi menen aina mielellään markettiin. Marketissa tajuaa kulttuurien hienovireisyyden ja ihmisten arvostukset.

Lissabonissa kala- ja lihatiskit ovat olemassa, koska niitä arvostetaan. Lihatiskiltä saa juttuja, joita Helsingissä täytyy hakea hallista; kokonaisia eläimiä, päitä, raajoja. Kalatiskillä pötköttää jäiden seassa hopeakylkisiä, isosilmäisiä otuksia ja outoja merihirviöitä. Kokonaisina. Ihmiset tietävät, mitä niille tehdään, jotta tuloksena on ihana koti-illallinen. Osaisinpa joskus.

Ihmisillä on siis aikaa ruuan valmistukseen. Totta kai voidaan sanoa, että Portugalissa ei ole eineksiä niin paljon kuin Suomessa, koska naisten odotetaan käyttävän aikaa ruuan valmistukseen sen sijaan, että olisivat töissä - tai vaikka olisivatkin, joka tapauksessa. Voi myös olla, että eineksistä ei saa niin hyvää kuin se ruoka on, jota ihmiset odottavat nauttivansa päivän päätteeksi yhdessä pöydän ääressä, hetkenä, joka on päivän tärkeimpiä.