Kliseemäinen kiteytys portugalilaisista niputtaa yhteen näille ihmisille kolme perinteisesti tärkeää äffää: Fado, Fátima & futebol. Kahdesta ensimmäisestä enemmän joskus toisella kertaa. (On tullut ilmi, että täkäläinen kansanmusiikki pitää - onneksi - sisällään muutakin kuin minun korviini teatraalista ulinaa. Fátiman pyhäkköstadion keskellä ei mitään ja tarina neitsyt Marian salaisuuksia kuulleista pikkulapsista ansaitsee oman kommenttiraitansa.)

En ole jalkapallon suuri ystävä sen enempää kuin muunkaan huippu-urheilun. Toki ihailen ihmisiä, jotka lihaa säästämättä ja vaivoista tinkimättä ovat päässeet niin hyvään kuntoon. Jalkapallopeliä televisiosta katsellessa minulle on yhdentekevää, kuka palloa potkaisee ja millaisin tuloksin.

Mutta jotain vangitsevaahan toiminnassa yleisesti ottaen täytyy olla, muuten ei voida selittää sen suosiota. Portugalissa julkaistaan ainakin kahta sanomalehteä ("Pallo" ja "Ennätys" tms.) jotka ovat keskittyneet urheiluun - ja etenkin jalkapalloon. (www.abola.pt/ , www.record.xl.pt/)

Sitä intensiteettiä, jolla jalkapallosta jauhetaan mediassa ja korttelikahviloiden kisakatsomoissa minun on vaikea käsittää. Olin tänä iltana paikallisen Clube Recreativo Bela Vistan tiloissa lähikorttelin kivijalassa katsomassa lissabonilaisjoukkueen ja pohjoisportugalilaisen vastustajan kohtaamista. Paikalla oli kahdeksan aikuista tuijottamassa kaurismäkeläisen kahviotilan televisioruutua. Syntyi intohimoista väittelyä (minulle tuntemattomaksi jääneistä syistä), ja ajoittain desibelitaso nousi niin korkeaksi, että vastaavassa äänimaisemassa Suomessa olisi todennäkösesti soitettu paikalle poliisipartio. Kädet huitoivat. Pelin päätyttyä joukko hajaantui taas rauhallisesti koteihinsa.

Suhteeni jalkapalloon ei ole intohimoinen, mutta nautin siitä samalla tapaa kuin sinfoniaorkesterin konsertista, jossa soitetaan jotain vaikeaa 1900-luvun musiikkia. (En voi sanoa ymmärtäväni pohjimmiltani sitäkään.) Istun mielelläni pari tuntia ja tuijotan ihmisiä, jotka tuottavat liikettä joukkona kuin yhteisestä sopimuksesta, vähän niin kuin lintu- tai kalaparvet näyttävissä luontodokumenteissa.

Ihailen ihmisiä, jotka käyttävät lahjojaan ja kovan työnsä tuloksena kehittyneitä taitojaan tuottaakseen jotain kollektiivista, tavallaan yhdentekevää ajankulua. Tuo kokemus irrottaa arkipäiväisestä ajatuksenjuoksusta ja puuhastelusta. Kirkkaanvihreä ruoho kiiltää niin elävänä, ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet terveet, nuoret ihmiset juoksevat, kuin kyseessä olisi joku tärkeä tehtävä.